Tuomon kertomus ladosta
Jussilaurilan lato rakennettiin pitkän evakkoretken jälkeen vuonna 1949. Rakentamisen jälkeen niin lato kuin sen isännätkin ovat kokeneet paljon.
Ladon historia on Jussilaurilan toisen isännän, Tuomo Ovaskan, kertomus ladon rakentamisesta ja vaiheista vuosina 1949 - 1991.
Laurilan Jussin lato = BarN
Tarinan kertojana Tuomo Ovaska, Jussilaurilan 2. isäntä
Varsinaisesta oivalluksesta lienee ollut kyse, kun Jussin pojanpoika Jarkko innostui soittamaan minulle, isälleen, ollessani vaimoni kanssa automatkalla Luopioisten Vehkajärvelle kesämökillemme Kesäterään.
Innostuksen kohde oli tuo yllämainittu lato sekä sen synty ja historia. Latohan on säilynyt jo neljänteen sukupolveen, lapsenlapsillemme, jotka mielellään piipahtavat latoon tarkastelemaan, näkyisikö lepakoita varpaistaan roikkumassa kattolautojen rakosissa.
Mutta nyt itse ladon historiaan!
Muutto Kirvusta Hyvinkäälle
Muutimme vuonna 1949 jouluksi, kahden evakkoretken päätteeksi, uuteen OMAAN KOTIIN! Metsä-Jurva-nimisestä tilasta oli vanhemmilleni jo Talvisodan jälkeen varattu määräala , jota emme olleet ehtineet raivata emmekä rakentaa, kun pääsimme takaisin Karjalaan.
Kun Jatkosodan alettua jouduimme jälleen jättämään kotikontumme, päädyimme Kankaanpään kautta Hyvinkäälle. Metsä-Jurvasta lohkottiin monien vaiheiden jälkeen meille tila, joka sai nimekseen Jussi-Laurila.
Isäni Juho, jota jo Kirvussa olomme aikana kutsuttiin Laurilan Jussiksi, tahtoi vanhan, vuodesta 1605 Ovaskan suvun hallitseman sukutilamme nimen saavan kotoisen kaiun. Maarekisteriin tuli lopullisesti sitten kuitenkin Jussilaurila. Kaipa tuohon tilan nimen muotoiluun liittyi hieman isännän elkeitä!
Samoihin aikoihin, kun kotimme perusta valettiin, oli isälläni suunnitelma valmiina siitä, minne ja millainen lato tilallamme tarvitaan. Niinpä viimeisen, päärakennuksen perustusten valuun tilatun kuorman, ylimääräinen betoni käytettiin tulevan ladon perustuksia varten rakennettuihin länsipäädyn lautamuotteihin.
Ladon rakentaminen
Itäpäädyn maaperä oli routimatonta, joten sinne riittivät sopiviksi katsotut luonnonkivet. Ladon sijainti oli tarkoin suunniteltu, jotta sinne ajettavat kuormat voi purkaa mahdollisimman helposti ja nopeasti.
Isäni asioiden hoidon pääperiaate oli koko hänen elämänsä ajan "Hyvä työ omaan taloon!" Tuota periaatetta noudatettiin alusta asti varsin tarkoin. Kaikki ladon rakentamiseen tarvitut hirret valikoitiin huolellisesti. Muistan olleeni petkeleellä tai vuoluraudalla siivoamassa lattia- ja kattovasojen sekä tukipylväiden kuorikerroksia, etteivät mitkään puun näivertäjät sittemmin pääsisi leukaperillään rakenteita heikentämään.
Luja ja kestävä piti ladosta tulla, tuolloin niin kiireisestä rakennusvaiheesta huolimatta. Siksipä isäni piti ehdottomasti päänsä, että niin ladon alimman pohjakerran kuin ylimmän eli tasakerran tuli käsittää kaksi hirsikerrosta. Tuolloin tapana oli rakentaa ladot yhdellä hirsikerralla. Ja sen kyllä tänä päivänä huomaa! Tässä viime kesänä pistäydyimme Laitilassa ja ajomatkallamme totesimme, että lato kuin lato oli milteipä laidastaan keskeltä kattoa painunut – mikä enemmän, mikä vähemmän. Ryhdikkäitä latoja ei juurikaan näkynyt. Siispä on syytä olla tyytyväinen isäni periaatteellisesta kaukoviisaudesta.
Ladon varsinainen pystytys ja pääosin hirsien veistokin tapahtui Karjalan lähinaapurimme, Hannon Pentin, Ovaskan Pentin, ja samalla vanhempieni kummipojan sekä hänen Haminankylän naapurinsa, Niemisen Veikon, kätten taidoilla.
Rakenteista
Kattorakenteiden lysähtämisen estämiseksi oviaukkojen molemmin puolin laitettiin tukitolpat ja samoin tasavälein vielä molemmille sivuseinille. Tasakerran pullistuminen estettiin yhdistämällä molemmat sivuseinät ovien molemmin puolin parihirsirakentein. Sekä tasakerran että pohjakerran hirret tulivat tiukkaan ja vankasti tapitetuiksi toinen toisiinsa. Ei ihme, että ladon kehikosta näin tuli todella luja.
Ladon seiniin laitettiin sahapintaiset pystylaudat. Kattoon tuli pääosin pintalaudoista naulatun alustan päälle päreet, joita talkoilla naputettiin pari päivää. Muistan minäkin siellä istuneeni ainakin yhden päivän päreitä naulaamassa. Koulunkäyntiin tuli virkistävää vaihtelua!
Tuolla katolla talkooporukassa olivat isäni lisäksi kaikki Hyvinkäällä asuneet setäni, Topi, Lauri ja Ville sekä Junalan Ukko-Paavo, Poika-Paavo ja Väinö, jota Väiskiksi kutsuttiin. Päreet oli tehty aikaisemmin kevätkesällä oman metsän mahdollisinunan vähäoksaisista kuusipölkyistä harvakseen louskuttavalla pärehöylällä.
Serkkujeni Pertin ja Sepon kanssa ahersimme päreiden pinoamistyössä useana päivänä. Jäihän meille siinä ruoka- ja kahvitaukojen lomassa aikaa piipahtaa aivan työmaan viereen väsäämälläni pituushyppypaikalla kilpailemassa, oliko kunto edellisestä päivästä parantunut. Yhteistyö on voimaa ja välillä hauskaakin!
Lato valmis?
Niinpä lato tuli käyttökuntoon, mutta ei kuitenkaan täysin valmiiksi. Tulleeko koskaan!? Sen myöhäisemmät vaiheet kertovat, että aina löytyy ideoita, joilla alkuperäistä rakennetta ja käyttötarkoitusta voi muuttaa ja kehittää mitä mielikuvituksellisimpiin suuntiin.
Isäni kuoleman jälkeen, vuonna 1962 talossa oli yksi mies vähemmän töitä tekemässä. Niinpä jouduin uutena isäntänä miettimään helpotuksia ja parannuksia tilallemme.
Ensimmäisiä oli ajoluiskan rakentaminen latoon, jotta kuormat oli helpompi ajaa sisään purettaviksi. Samoihin aikoihin rakentelin latoon kunnolliset liukuovet, joihin Hyvinkään kylässä seppä Juomoja varta vasten tuohon tarkoitukseen teki rissapyörät ja liukukiskot.
Harmaana lato palveli Jussilaurilan tarpeita arjet ja pyhät. Siellä puitiin, säilytettiin heiniä ja viljasäkkejä. Pahnat puhallettiin olkilietsolla enimmäkseen ladon ulkopuolelle ja ruumenet siirrettiin talikoilla ladon eteläsivun oviaukon kohtaan rakennettuun harvaseinäiseen kylkiäiseen. Monitoimitilana tuo oiva rakennuksemme oli kaiken lisäksi traktorin ja kaluston säilytyspaikka.
Muutoksia
Puinnit muuttuivat 1960-luvun puolen välin paikkeilla yleisesti leikkuupuimurein tapahtuviksi, joten latoon piti rakentaa tilavat viljalaarit. Niitä rakentamaan löysin "kirvesmies?" Reino Lundenin. Tuohon aikaan oli melko yleistä, että mies, jolla oli kirves ja vasara vyöllä, olikin jo "kirvesmies", aikamme Puuha-Pete!
Häneltä tahtoi välillä mennä sormi suuhun, kun tuota laaria tai siiloa suunniteltiin ilman minkäänlaisia piirustuksia – vieläpä tolppien varaan puimakoneen yläpuolelle. Lisäksi rakennelman piti olla sellainen, että puimakone jossain vaiheessa tulevaisuudessa voitiin tarpeettomana saada ladosta ulos rakenteita rikkomatta.
Lujahan tuosta kolmiosaisesta laarirakennelmasta tuli. Sisäpuolelle laitettiin kovalevyt ja kulmat tiivistettiin pokatuin peltilevyin, etteivät hiiret päässeet tihutöihin. Kannet kuuluivat niin ikään kuhunkin osastoon, etteivät kissat tai linnut päässeet jätöksiään sinne tekemään.
Jokainen osasto varustettiin omalla kiinteärakenteisella suppilolla, jota kautta vilja oli helppo säkittää jatkokäsittelyä varten. Muilta osin olin rakennelmaan tyytyväinen, mutta viimeistelyyn jäi toivomisen varaa. Vaan tottuihan se silmä siihenkin! Laarit täyttyivät iloisesti sihisten Kittelän Yrjöltä hankkimani kuusimetrisen kierukkakuliettimen kautta sähkömoottorin voimalla.
Ladon laarien aktiivinen käyttövaihe ei kestänyt kauan, noin kymmenisen vuotta, mutta traktori ja maatalouskoneet saivat jatkossakin hyvän suojan ladon vahvalla lankkulattialla. Suurta suosiotaan latoa kohtaan osoittivat haarapääskyt, pöllöt, palokärjet ja oravat, jotka kaikki pyrkivät hyödyntämään tuota tilaa, kukin parhaalla tavallaan. Löysivätpä lepakotkin pärekaton aluslautojen reunat sopiviksi ripustautumispaikoiksi ladon sisäpuolella.
Pärekatto rupesi kuitenkin pikku hiljaa vihjailemaan huonontuneesta kunnostaan. Niinpä siihen laitettiin aaltopellistä uusi katto 1980-luvun vaihteen paikkeilla. Tuossa vaiheessa ladolla oli vähän käyttöä. Olin aloittanut toisen työvaiheen Helsingissä kiinteistönvälittäjänä, joten latoa hyödynnettiin vain sauna- ja takkapuiden varastona.
Ensimmäiset juhlat ladossa
Vuosi 1983 käänsi ladon historiassa täysin kirjoittamattoman lehden. Tämän tarinan kirjoittaja täytti 2. päivänä syyskuuta 50 vuotta. Jo varhain keväällä impulsiivinen vaimoni ehdotti, että synttärit pidettäisiin oikein kunnolla ja ladossa tanssittaisiin. Siitä seurasi melkoinen suunnitteluvaihe ja päätimme siivota ladon juhlakuntoon.
Asuin- eli päärakennuksen maalauttamisen yhteyteen sisällytimme myös ladolle saman toimenpiteen. Ladon väriksi valitsimme maalaismaisemaan sopivan punamullan. Sisätilojen siivoamisen lisäksi, täytyi ladon itäpäädyn lankkulattiaa tasoitella tanssittavuuden helpottamiseksi. Länsipäädyn lattiaa vahvistettiin lisäämällä siihen toinen lautakerta, jotta tanssiorkesteri ei kesken juhlien romahtaisi lattian läpi.
Koitti syyskuun alku, ja juhlat alkoivat. Vaimoni oli leiponut syntymäpäiviäni varten 450 karjalanpiirakkaa. Varsinainen pitoemäntä oli Raija Lepistö, joka myöhemminkin on tarvittaessa toiminut samassa roolissa. Juhlat alkoivat perjantaina 2. syyskuuta, jolloin vieraita oli 127. Siihen joukkoon kuuluivat sukulaiset, naapurit, työtoverit Helsingistä sekä läheiset ystävät.
Ruokailun, kahvitarjoilun, rupattelun ja muistelun merkeissä, kauniin syyssään vallitessa, iloinen yhdessäolo päättyi illalla ladossa tansseihin, jonne olin saanut Helsingistä työtoverini Hannu Euramaan viisimiehisen orkesterin musiikista vastaamaan. Ladon viereisellä sänkipellolla parkkeerattuina olleet vieraiden autot saivat kuulla sisätiloista iloista menoa, joka oli totisesti paikallaan karjalaispojan 50-vuotissyntymäpäivillä.
Lauantaina juhlavieraita kävi 60. Vielä sunnuntaina, kolmantena juhlintapäivänä, kävi 32 vierasta. Kun illalla viimeiset vieraamme, läheisin koulukaverini Kari Alanko perheineen, häipyi autollaan pihaltamme, repesi taivas ja vettä TULI TULI JA TULI. Alkoi syksy!
Sukupolvenvaihdos
Lato koki pitkän hiljaisuuden aikakauden. Käväisimme siellä toki katsomassa, ettei mitään kummempaa ollut tapahtunut. Omaa, hiljaista hiirenelämäänsä se sai viettää. Asuimme vaimoni kanssa Jussilaurilassa kahdestaan muutamia vuosia.
Kolmessa kerroksessa ja yli 400 neliömetrin tiloissa asuminen alkoi tuntua siltä, että ei oikein ole järkevää kahden henkilön asua tuollaisessa talossa toisiaan huhuillen. Niinpä löydettyämme Loitsutieltä yksikerroksisen itsellemme sopivan talon, päätimme kaupat välittömästi. Muutto Jussilaurilasta tuotti erityisesti minulle suuria tunteenkuohuja. Ei ollut helppoa!
Vuoden verran Jussilaurilaa ei asunut kukaan, kunnes se 23. päivänä heinäkuuta 1991 siirtyi seuraavalle sukupolvelle, pojallemme Jarkolle. Hänen isännöimänään ladosta on tullut englanninkielistä nimeä kantava BarN, jonka historia jatkuu uusissa merkeissä ja juhlat jatkuvat edelleen. Nykyinen isäntä ja emäntä pitävät siitä huolen. Se onkin sitten uusi tarina!